Neljä kirjaa

Nyt on joulut juhlittu ja vuosi vaihtunut, joten on aikaa päivittää luettujen kirjojen listaa. Jack Higginsin ”Tappava petos” (Gummerus 2012) tuli luettua jo hyvissä ajoin ennen joulua. Kirjassa seikkailee vanha kunnon Sean Dillon kumppaneineen, kuten lähes aina Higginsin tarinoissa. Joukkio jäljittää Kolmiapilaa, jonka henkilöllisyys pysyy loppu metreille salaisuutena etsijöilleen. Kolmiapila on petturi, joka järjestää erilaisia terroritekoja niin USAn kuin brittienkin joukoille. Vaikka terrori-iskut tapahtuvat pääasiassa Afganistaniassa, saadaan paljon aikaan myös Lontoossa ja Irlannissa, varsinainen loppunäytös käydään Algeriassa.

Kun ottaa huomioon, että Higgins on käyttänyt Dillonia ja kumppaneita jo usean vuosikymmenen ajan tarinoissaan, niin väistämättä tulee mieleen, kaunako sedät jaksavat heilua ja tapella. Ikää alkaa olla yhdellä jos toisellakin. Tarina vie eteenpäin ja toimii loistavasti: varmaa ja taattua Higgins laatua.

Seuraavana lukaisin Simon Critchleyn kirjan Bowie (Aula & co 2016). Kirja ei niinkään kerro David Bowiesta vaan siitä, kuinka hänen musiikkinsa vaikutti Critchelyn elämään vuodesta 1972 alkaen aina Bowien poismenoon asti. Critchley on filosofi, joka työskentelee New Yorkin New School for Social Research -yliopistossa.

Vaikka kirja ei olekaan Bowie elämänkerta, pohtii kirjoittaja omien muistojensa ja kokemustensa ohessa myös Bowien elämää ja ennen kaikkea tuotantoa. Pelkkää ylistystä kirja ei suinkaan ole, vaan kirjoittaja tuo esille myös negatiivisia kommentteja joistain kappaleista tai albumeista. Kirja vei mukanaan ja sen lukaisi (jopa tällainen hidas lukija) lähes yhdeltä istumalta. Ei huono lukukokemus.

Olen useamman vuoden ajan pyytänyt joululahjaksi uusimman Antti Tuurin teoksen ja aina sen saanut, näin tänäkin vuonna. Tangopojat (Otava 2016) vie matkalle Etelä-Pohjanmaalta niinkin eksoottiseen paikkaan, kuin Ruotsi. Sinnehän sitä Suomesta työn perässä lähdettiin 1960-luvulla. Pohjanmaalla soitteli Hurma niminen tanssiorkesteri, jonka laulajaneitonen lähti ruotsalaisen houkuttelemana tekemään laulajan uraansa Ruotsin maalle. Orkesteri Suomessa hajoaa, koska haitarinsoittaja lähtee kyseistä naista Ruotsista etsimään ja mukaan lähtee orkesterin trumpetisti. Siinä ohessa rakennetaan osia Volvoon ja tehdään Maraboun suklaata.

Hurman orkesterijohtaja saapuu myöskin töihin Ruotsiin ja alkaa suunnitella orkesterin uudelleen kokoamista. Koska sinne on mennyt jo niin paljon suomalaisia töihin, on suomalaisilla tanssiorkestereillakin kysyntää maassa. Erinäisten seikkailujen jälkeen haitaristi löytää naisensa. Soittajapojat ja solisti saavat paikat orkesterissa ja elämä hymyilee.

Erityisen positiivista kirjassa on se, että siinä ei mässäillä viinan viemillä ihmiskohtaloilla, vaan näytetään se puoli maahanmuuttajista, jossa tultiin toimeen, pärjättiin ja löydettiin paikka yhteiskunnasta. Teos on todentuntuinen kuvaus aikakaudestaan ja ilmiöistään. Suosittelen lämpimästi.

Sitten oli aika palata elämänkertojen pariin. Annika Grahnin kirja Tapani Perttu (Like 2014) on tehty yhteistyössä näyttelijän itsensä kanssa. Kuten hyvän elämänkerran kuulukin toimia, myös tässä lähdetään liikkeelle lapsuudesta ja lapsuusmuistoista. Pertun ura Suomen Teatterikoulusta valmistumisesta lähtien käydään läpi niin näytelmien, tv-sarjojen, musiikin kuin elokuvien osalta. Todennäköisesti siksi, että Perttu itse on osallistunut kirjan tekoon, ei teos ole puuduttava luettelo tehdyistä töistä, vaan mielenkiintoinen henkilökuva.

Perttu valottaa niin avioliittoaan, perhe-elämäänsä kuin harrastuksiaankin. Hän tuo avoimesti esille myös poikansa varhaisen poismenon aiheuttaman surun. Kirjassa on myös Pertun puolison, pojan, kollegoiden ja ystävien kommentteja hänestä. Lienee sanomattakin selvää, että Tapani Perttu kuuluu suosikkinäyttelijöihini, vaikkakaan en ole häntä koskaan lavalla nähnyt, kerran tosin (ohimennen) livenä nähnyt. Upea teos upeasta näyttelijästä. Kannattaa lukea.

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

23 − = 15