Lomalukemiset

Kesäloma meni taas ilman, että ehdin päivittää blogiani. Nyt sitten tulee putkeen loman aikana luetut.

Mary Higgins Clark ”Niin kuluu aika” (Tammi 2017) kirjassa menee rinnakkain kaksi tarinaa. Toisessa tarinassa rikasta leskeä syytetään miehensä murhasta ja toisessa tarinassa tv-toimittaja (joka muuten raportoi tuosta oikeudenkäynnistä) etsii oikeita vanhempiaan. Jo varhaisessa vaiheessa lukijalle selviää, ketkä toimittajan oikeat vanhemmat ovat. Ja tokihan lukiessa myös tiedostaa sen, että syytetty leski vapautetaan syytteistä, kun oikea murhaaja löytyy.

Tarina ei ole parasta Higgins Clarkia, ei pitänyt niin tiukasti otteessaan, kuin hänen aiemmat kertomuksensa. Enkä muista, että aiemmista tarinoista olisi heti kättelyssä paljastunut lopputulos. Hiukan siis petyin tähän lukukokemukseen.

 

Seuraavaksi sain luettua teoksen Matti Kurjensaari ”Loistava Olavi Paavolainen” (Tammi 1975). Tämän luetuksi saaminen oli varsinainen työvoitto. Tätä olen lueskellut useamman kuukauden aikana, ja aina välillä sitten jotain muuta. Olavi Paavolainen oli nimenä tuttu, mutta mitään muuta en hänestä tietänyt, kuin sen, että oli ollut aikanaan toimittamassa Karjala-aiheisia kirjoja. Kurjensaari käy läpi Paavolaisen koko elämän. Paavolainen oli intellektuelli ja ainakin omasta mielestään todellinen älykkö. Henkilö, joka joko luonnostaan tai näyttelemällä teki itsestään poikkeuksellisen ja omalaatuisen hahmon. Toki hän kirjoitti ja toimi kriitikkona, mutta päällimmäiseksi kuvaksi hänestä jäi juhlivaseuramies.

Kirjan alussa Paavolainen ihailee Ranskaa ja ranskalaisuutta. Helsinkiin kotitutunut Paavolainen vierailee usein Karjalan Kivennavalla, jossa hän syntyi vuonna 1903, joten Karjala ja karjalaisuus ovat aina lähellä hänen sydäntään. Osallistuminen Nürnbergin puoluepäiville 1936 sai Paavolaisen ihailemaan saksalaisia ja kansallissosialismia, ihan pesunkestävää natsia hänestä ei kuitenkaan tullut. Nürnbergiin hän ajautuu saatuaan kutsun Travemünden saksalais-pohjoismaiseen kirjailijakotiin. Tuolla matkalla hän oivaltaa, että ”Saksan henki on sittenkin häntä lähempänä, kuin valoisa, kirkas ranskalainen.”

Kurjensaari oli Paavolaisen ystävä, joten teos kuvannee mahdollisimman todenmukaisesti tätä värikästä henkilöä. Paavolainen oli tulenkantajain luoja ja johtaja, mainosmies ja aatteiden kantaja. Hän oli näkijä ja profeetta, ja monessa asiassa puolen vuosisataa aikaansa edellä, kuten kirjan takakannessa todetaan. Tämä oli mielenkiintoinen matka mielenkiintoisen henkilön elämään. En tosin käsitä, miksi kirjan lukemiseen meni niin pitkä aika. Kirja on kuitenkin hyvin kirjoitettu.

Anna Janssonin ”Hämärän lapset” (Gummerus 2015) luin kesälomareissulla. Tässäkin dekkarissa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa. Toisessa selvitetään kuka murhasi 92-vuotiaana Heinz Mayerin Visbyssä. Toisessa tarinassa seurataan nuoren Mirela Lundbergin tarinaa. Yksinhuoltajaäidin tiukan valvonnan alla oleva tyttö joutuu vuokraisännän pojan kiusan ja seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi ilman, että kukaan huomaa mitä on tapatumassa. Ikäeroa heillä ei ole kuin kolme vuotta. Ekaluokalle menevä Mirela joutuu heti tämän Månsin koulukiusaamisen kohteeksi ja raiskaamaksi.

Molemmat tarinat nivoutuvat yhteen, kun kuvaan astuu rikoskomisario Maria Wern ja hänen lapsensa. Wernin lapset menevät kesäleirille, johon Mirelakin on päässyt, vahinko vain että myös Måns ilmestyy samalle leirille. Mirela oli jo hetken kuvitellut, että hän saa viettää muutaman viikon rauhassa, mutta Måns saa käännettyä lähes koko leirin Mirelaa vastaan. Lähistöllä tapahtuvat murrot johtavat pian Mirelaan, joka eräänä päivänä löytyy murhattuna. Molemmat murhat selviävät tarinassa, mutta eivät ”liian aikaisin” lukijalle. Tässä tarinassa palataan myös toiseen maailmansotaan ja natsien Ruotsissa oloaikaan.

En ollut aiemmin lukenut Janssonin teoksia, mutta taidan kyllä alkaa lukemaan niitä. Hyvin kirjoitettu tarina, joka piti kiitettävästi otteessaan. Toki tämä aihe, jossa pikkutyttö raiskataan (olkoonkin, että tekijä on suunnilleen saman ikäinen poika), ei ole koskaan mitään kivaa eikä helppoa luettavaa.

 

Seuraavana oli vuorossa Donna Leonin ”Tuntematon ihailija” (Otava 2017). Komisario Guido Brunetti on tutustunut italialaiseen oopperalaulajattareen Flavia Petrelliin. Petrelli tuo Brunettin tietoon, että hänelle on ilmaantunut salainen ihailija, joka on seurannut häntä useisiin maihin ja täyttänyt oopperan takahuoneen keltaisilla ruusuilla. Mitään viitettä siitä, kuka hän on, ei ole kukkien yhteydessä. Kun kukkapaketti löytyy Flavian kotioven luota, alkaa hän oikeasti pelätä henkensä puolesta.

Brunetti ryhtyy selvittämään asiaa. Matkanvarrella myös pari Flavian lähellä olevaa henkilöä meinataan tappaa. Vihdoin salaisen ihailijan henkilöllisyys selviää, ja tapahtuu lopullinen ratkaisu. Niin lopullinen, että Flavian ei enää tarvitse ainakaan tämän ihailijan takia olla peloissaan. Leonia olen lukenut muutaman kirjan tätä ennen, ja samalla laadulla ja tyylillä mennään, joka on siis ihan positiivinen asia.

 

Agatha Christie ”Odottamaton vieras”( WSOY 1999). Kirjan alkusivulla todetaan ”näytelmästä sovittanut Charles Osborne”. Tarina sijoittuu Etelä-Walesin maaseudulle, johon sumuisena iltana saapuu tuntematon mieshenkilö, joka on ajanut lähistöllä autollaan ojaan. Saapuessaan taloon hän löytää pyörätuolissa istuvan miehen. Hetken kuluttua hän huomaa, että pyörätuolimies on kuollut, ammuttu. Kun hän laittaa huoneeseen valot päälle, hän näkee naisen istuvan tuolissa ase kädessä. Mies luulee naisen ampuneen pyörätuolimiehen, ja lupaa auttaa naista murhan peittelyssä.

Jonkin ajan kuluttua kaikki talossa asuvat ovat hereillä ja yleisesti ihmetellään, kuka kyseisen pyörätuolimiehen olisi voinut ampua. Paikalle saadaan myös poliisit, jotka innokkaasti seuraavat tehtyjä johtolankoja. Selkein syyllinen osoittautuu syyttömäksi, koska saadaan tieto, että kyseinen epäilty on ollut jo jonkin aikaa kuolleena. Varsinaista ratkaisua poliisit eivät saa selville, se kerrotaan kyllä naiselle, joka ”oletettavasti oli ampunut uhrin”, sekä lukijalle. Ei mitään uutta auringon alla; kyllä Christie kirjoittaa osasi, sekä laatia salapoliisitarinoita.

Sitten tartuin J.M.Barrien kirjaan ”Peter Pan” ( Art House 2002). Tämän kirjan esittelyssä mainitaan, että tämä kirja on ensimmäinen kokonaan suomennettu versio Barrien kirjasta. En ole aiemmin Peter Pania lukenut, enkä mitään katkelmia siitä. Jonkin Peter Pan elokuvan olen kyllä lapsena nähnyt. Elokuvasta en tosin muista muuta kuin sen, että lapset lensivät.

Tarina kertoo siitä, että Peter Pan ilmestyy Darlingin perheen lastenhuoneeseen, opettaa nämä kolme lasta lentämään ja vie heidät Kaukamaahan (miten muistelen nimen olleen joskus Mikä-mikä-maa?). Kaukamassa on intiaaneja ja merirosvoja sekä tikittävä krokotiili, ja joukko kadonneita poikia. Darlingien Wendy tytöstä tehdään näiden kadonneiden poikien äiti ja Peter Pan itse on isä. Kaukamaassa ajantaju katoaa, ja meinaa unohtua myös lasten muistot oikeista vanhemmistaan ja kodistaan.

Monien vaiheiden ja taistelujen jälkeen Darlingin lapset päättävät, että on aika palata kotiin. Mukaan tulee myös kadonneet pojat, jotka saavat jäädä Darlingien perheen luo asumaan. Peter tulee vielä pyytämään Wendyä mukaansa, mutta Wendyn äiti kieltää tätä lähtemästä. Sen sijaan sovitaan, että Peter saa tulla joka vuosi hakemaan Wendyn tekemään taloonsa kevätsiivouksen. Jossain vaiheessa Peter ei enää tule ja Wendy kasvaa isoksi, menee naimisiin ja saa tytön. Sitten eräänä iltana Peter tulee hakemaan Wendyä, mutta huomaa, että tämä on jo iso, ja ottaa mukaansa Wendyn tyttären. Ja sitten joskus on Wendyn tyttärentyttären vuoro, koska Peter Pan ei koskaan kasva isoksi.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

49 + = 52