Leo Jokela – vaatimaton sivuosien sankari

Asko Alanen; Leo Jokela – vaatimaton sivuosien sankari (Paasilinna 2016).

Leo Jokela on yksi Suomen kaikkien aikojen upeimmista näyttelijöistä. Jokelan kohtalona oli kuitenkin päätyä valkokankaalla pääsääntöisesti sivuosien esittäjäksi. Tämä johtui ilmeisesti siitä syystä, että Jokela oli 164 cm ”lyhyt”, ja pääosien sankarit ovat yleensä huomattavasti pidempiä. Näyttelijän taidot Jokelalla oli kyllä sitä luokkaa, että moni pääosiin päätynyt sankari saa hävetä hänen rinnallaan. Jokela päihitti taidoillaan monet mennen tullen.

Jokelan elämästä ei ole kirjoiteltu niin paljon, kuin esimerkiksi Rinteiden, Jurkkien tai Palojen sukuun kuuluvista näyttelijöistä. Olinkin positiivisesti yllättynyt, kun kuulin, että vihdoin on saatu hänestäkin elämänkerta. Jokela oli kotoisin Hausjärven Ryttylästä suhteellisen köyhistä oloista. Hän ei siis ollut minkään kuuluisan teatterisuvun vesa, vaan lajinsa ensimmäinen suvussaan. Opiskeluaika Helsingissä oli köyhää ja hän vietti usein öitään ystäviensä ”nurkissa” ja sai näiltä myös vanhoja vaatteita käyttöönsä.

Kirjassa käydään läpi Jokelan teatteri- ja elokuvaroolit suhteellisen tarkasti. Välillä tulee (ehkä tarkoituksetontakin) toistoa. Ajassa pompitaan edestakaisin. Olisin kaivannut hiukan kronologisempaa otetta kirjaan, mutta toisaalta ymmärrän tämän ajallisen poukkoilun. Kirjoittaja on valinnut etenemisen aihepiireittäin, joka väkisinkin aiheuttaa sen, että samaa asiaa saatetaan sivuta muutaman kerran.

Jokela kuvataan kirjassa ujoksi ja hiljaiseksi, mutta seuralliseksi mieheksi. Hänellä oli tapana kutoa taukojen aikana, oltiin sitten teatterilla tai elokuvaa tekemässä. Hänellä oli myös aina mukanaan viinipulloja, joista hän päivän mittaan naukkaili. Lieneekö syynä ollut juurikin tuo ristiriita; ujo ja hiljainen mies, mutta intohimona päästä näyttelemään niin filmille kuin elävälle yleisöllekin. Ehkä hänen täytyi saada hiukan rohkaisua, jotta hän uskaltautui heittäytymään kulloiseenkin rooliinsa. Näyttelemisen ohessa Jokela teki useampaankin elokuvaan maskeerauksen. Huolimatta tuosta jatkuvasta naukkailusta töiden ohessa, hän pystyi silti suorittamaan työnsä kunnialla. Hän ei koskaan ollut niin humalassa, etteikö olisi voinut esiintyä ja tehdä työtään. Tämän jatkuvan naukkailun valossa ei siis liene yllätys, että Jokela menehtyi maksakirroosiin.

Ainoa mitä kirjassa jäin kaipaamaan, oli syvällisempi ote hänen yksityiselämäänsä. Tai sitten hänen elämänsä oli juurikin tuota; tuhottoman paljon töiden tekoa, ja siinä ”sivussa” pari avioliittoa ja lapset. Ystäviä ja työkavereita kirjaan on haastateltu useampiakin, eikä kellään tunnu olevan mitään pahaa sanaa sanottavana hänestä. Ystävyyssuhteet olivat paljoltikin näyttelijäkollegoiden kanssa, joiden kanssa vapaa-aikaa vietettiin niin kotona, ravintoloissa kuin kesämökillä.

Olen todella iloinen ja kiitollinen, että tämä kirja on tehty. Sain luvan kanssa kurkistaa ihailemani Leo Jokelan elämään olkoonkin, että sitä vapaa-aikaa ja yksityiselämää on kirjassa aika vähän. Jokelan esittämä, Komisario Palmu –elokuvien Kokki on kiistatta yksi filmimaailman upeimmista roolisuorituksista, niitä pienempiä sivuosiakaan unohtamatta. Jokelalla oli taito eleillään ja ilmeillään varastaa huomio, vaikka hänellä ei olisi ollut puheroolia. Kirjassa tuodaan myös esille se, että aikanaan palkkioita maksettiin sen mukaan, kuinka paljon näyttelijä näkyi filmillä. Koska toimeentulo oli niukkaa, Jokela saattoi ilmestyä milloin mihinkin kohtaukseen näkyviin, jotta saisi enemmän esiintymiskorvauksia.

Suosittelen lämpimästi tätä kirjaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita Suomen filmi- ja teatterimaailman historiasta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

+ 83 = 88