JHT Musta lammas

Mikko Aaltonen ”JHT- Musta lammas” (Otava 2016). Sain hankittua kyseisen kirjan jo reilu viikko sitten. Luettua se tuli viime viikolla, mutta taas on jäänyt postaus tekemättä. Täytyy myöntää, että kirja kiinnosti nimenomaan sen takia, että olen tuon kuuluisan Vain elämää ohjelman ekan kauden jälkeen alkanut fanittamaan Cheekiä. Kyseistä ohjelmaa ennen en edes tiennyt, että tällainen herra on olemassa. En edes halunnut tietää mitään Suomi–räpistä, koska olin joskus sitä kuullut, ja mielsin sen huonolla englannilla ”huudetuksi” uhoamiseksi. Englannin-, sen paremmin kuin muutakaan vieraskielistä räppiä, en vieläkään halua kuunnella. Suomi-räpistäkin uppoaa vain osa, ei missään nimessä kaikki esiintyjät eikä kappaleet.

 

Cheekin levyt useaan otteeseen kuunnelleena (pois lukien ne omakustannelevyt) olen jo suurimman osan kirjan ”paljastuksista” kuullut, toki uuttakin tuli. Samalla huomasin, että olin käsittänyt yhden oleellisen lauseen Sikaryhmä-kappaleesta väärin. Saman vaikutuksen kyseinen kertomus kirjassa teki, kuin aikoinaan kappaleen ensimmäisen kerran kuullessani – kyyneleet. Kappale kertoo Jaren ystävän itsemurhasta. Kaikki Cheekin kappaleet eivät siis ole sitä viinaa-naisia-mammonaa -linjaa, miksi ne nykyään usea mieltää. Ihan rankkaa tarinaa ja rankkoja elämänkokemuksiakin löytyy, joista osa on räpeiksi kirjoitettu jo parikymppisenä. Vaikka osasikin jo odottaa, että pojat ovat olleet koko nuoren ikänsä viinaan ja naisiin meneviä, niin hiukan yllätti se, että sitä kuppia otetaan jo hyvinkin säännöllisesti ennen keikkaa, puhumattakaan keikan jälkeisistä bileistä. Ei siis liene mikään ihme, että keikkailusta piti pitää vuoden tauko. Teki varmasti hyvää niin päälle, kunnolle kuin maksallekin. Väkivaltainen nuoruus ja ”kiihtyvyys hetkessä nollasta sataan” ovat nekin kappaleista ja haastatteluista tuttuja.

 

Kirja etenee kronologisesti ja on kirjoitettu minä-muotoon. Lukiessa tulee tunne, että Jare itse olisi kirjan kirjoittanut, vaikka varsinaisen kirjoitustyön on tehnyt Mikko Aaltonen. Ja hyvin on työnsä tehnytkin. Teksti on sujuvaa ja miellyttävää luettavaa. Aluksi ahmin kirjaa todella innolla, mutta loppua kohden täytyi jo vähän säästellä ja säännöstellä, ettei vielä pääse loppuun asti. Mielellään olisi vielä lukenut vaikka toisetkin 460 sivua.

 

Haastatteluista on tähän asti paistanut se, että Jare ihailee varauksetta edesmennyttä isäänsä. Kirjastakin löytyy tuo ihailu, mutta rivien välistä voi myös lukea, että jotain konfliktejakin isän kanssa on ollut, etenkin silloin, kun ”Heme” alkoi neuvoa Jarea musiikkiin liittyvissä asioissa. Äidistään Jare ei pahaa sanaa sano, mutta myöntää, että on useaan otteeseen koitellut äitinsä kärsivällisyyttä. Selkein esimerkki tästä on kuvaus perheterapiavastaanotolta, jonne Heme ei ole suostunut lähtemään. Vastaanotolla Jare vetää koviksen linjaa ja saa äitinsä itkemään. Kirjasta välittyy kuitenkin vahvana se tunne, että vanhemmat ovat kannustaneet ja tukeneet lapsiaan näiden valinnoissa.

 

Tällä hetkellä näyttää siltä, että Jare on muutamassa vuodessa lyönyt itsensä läpi ja saanut helpolla sen aseman, mikä hänellä nyt on. Kirjan luettuaan tietää, että ilman kovaa työtä, vahvaa itseluottamusta ja itsensä likoon laittamista tuo asema hänelle ei ole tullut. Toki Vain elämää ohjelma toi hänet hetkessä ison yleisön tietoisuuteen, mutta pohjatyö tähän oli jo aiemmin tehty. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, joka sopii paitsi meille diggareille, myös niille, jotka haluavat selvyyden siitä mikä ja kuka tämä Cheek on ja ennen kaikkea, kuka on Jare Tiihonen.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

− 1 = 1