Lomalukemiset

Kesäloma meni taas ilman, että ehdin päivittää blogiani. Nyt sitten tulee putkeen loman aikana luetut.

Mary Higgins Clark ”Niin kuluu aika” (Tammi 2017) kirjassa menee rinnakkain kaksi tarinaa. Toisessa tarinassa rikasta leskeä syytetään miehensä murhasta ja toisessa tarinassa tv-toimittaja (joka muuten raportoi tuosta oikeudenkäynnistä) etsii oikeita vanhempiaan. Jo varhaisessa vaiheessa lukijalle selviää, ketkä toimittajan oikeat vanhemmat ovat. Ja tokihan lukiessa myös tiedostaa sen, että syytetty leski vapautetaan syytteistä, kun oikea murhaaja löytyy.

Tarina ei ole parasta Higgins Clarkia, ei pitänyt niin tiukasti otteessaan, kuin hänen aiemmat kertomuksensa. Enkä muista, että aiemmista tarinoista olisi heti kättelyssä paljastunut lopputulos. Hiukan siis petyin tähän lukukokemukseen.

 

Seuraavaksi sain luettua teoksen Matti Kurjensaari ”Loistava Olavi Paavolainen” (Tammi 1975). Tämän luetuksi saaminen oli varsinainen työvoitto. Tätä olen lueskellut useamman kuukauden aikana, ja aina välillä sitten jotain muuta. Olavi Paavolainen oli nimenä tuttu, mutta mitään muuta en hänestä tietänyt, kuin sen, että oli ollut aikanaan toimittamassa Karjala-aiheisia kirjoja. Kurjensaari käy läpi Paavolaisen koko elämän. Paavolainen oli intellektuelli ja ainakin omasta mielestään todellinen älykkö. Henkilö, joka joko luonnostaan tai näyttelemällä teki itsestään poikkeuksellisen ja omalaatuisen hahmon. Toki hän kirjoitti ja toimi kriitikkona, mutta päällimmäiseksi kuvaksi hänestä jäi juhlivaseuramies.

Kirjan alussa Paavolainen ihailee Ranskaa ja ranskalaisuutta. Helsinkiin kotitutunut Paavolainen vierailee usein Karjalan Kivennavalla, jossa hän syntyi vuonna 1903, joten Karjala ja karjalaisuus ovat aina lähellä hänen sydäntään. Osallistuminen Nürnbergin puoluepäiville 1936 sai Paavolaisen ihailemaan saksalaisia ja kansallissosialismia, ihan pesunkestävää natsia hänestä ei kuitenkaan tullut. Nürnbergiin hän ajautuu saatuaan kutsun Travemünden saksalais-pohjoismaiseen kirjailijakotiin. Tuolla matkalla hän oivaltaa, että ”Saksan henki on sittenkin häntä lähempänä, kuin valoisa, kirkas ranskalainen.”

Kurjensaari oli Paavolaisen ystävä, joten teos kuvannee mahdollisimman todenmukaisesti tätä värikästä henkilöä. Paavolainen oli tulenkantajain luoja ja johtaja, mainosmies ja aatteiden kantaja. Hän oli näkijä ja profeetta, ja monessa asiassa puolen vuosisataa aikaansa edellä, kuten kirjan takakannessa todetaan. Tämä oli mielenkiintoinen matka mielenkiintoisen henkilön elämään. En tosin käsitä, miksi kirjan lukemiseen meni niin pitkä aika. Kirja on kuitenkin hyvin kirjoitettu.

Anna Janssonin ”Hämärän lapset” (Gummerus 2015) luin kesälomareissulla. Tässäkin dekkarissa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa. Toisessa selvitetään kuka murhasi 92-vuotiaana Heinz Mayerin Visbyssä. Toisessa tarinassa seurataan nuoren Mirela Lundbergin tarinaa. Yksinhuoltajaäidin tiukan valvonnan alla oleva tyttö joutuu vuokraisännän pojan kiusan ja seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi ilman, että kukaan huomaa mitä on tapatumassa. Ikäeroa heillä ei ole kuin kolme vuotta. Ekaluokalle menevä Mirela joutuu heti tämän Månsin koulukiusaamisen kohteeksi ja raiskaamaksi.

Molemmat tarinat nivoutuvat yhteen, kun kuvaan astuu rikoskomisario Maria Wern ja hänen lapsensa. Wernin lapset menevät kesäleirille, johon Mirelakin on päässyt, vahinko vain että myös Måns ilmestyy samalle leirille. Mirela oli jo hetken kuvitellut, että hän saa viettää muutaman viikon rauhassa, mutta Måns saa käännettyä lähes koko leirin Mirelaa vastaan. Lähistöllä tapahtuvat murrot johtavat pian Mirelaan, joka eräänä päivänä löytyy murhattuna. Molemmat murhat selviävät tarinassa, mutta eivät ”liian aikaisin” lukijalle. Tässä tarinassa palataan myös toiseen maailmansotaan ja natsien Ruotsissa oloaikaan.

En ollut aiemmin lukenut Janssonin teoksia, mutta taidan kyllä alkaa lukemaan niitä. Hyvin kirjoitettu tarina, joka piti kiitettävästi otteessaan. Toki tämä aihe, jossa pikkutyttö raiskataan (olkoonkin, että tekijä on suunnilleen saman ikäinen poika), ei ole koskaan mitään kivaa eikä helppoa luettavaa.

 

Seuraavana oli vuorossa Donna Leonin ”Tuntematon ihailija” (Otava 2017). Komisario Guido Brunetti on tutustunut italialaiseen oopperalaulajattareen Flavia Petrelliin. Petrelli tuo Brunettin tietoon, että hänelle on ilmaantunut salainen ihailija, joka on seurannut häntä useisiin maihin ja täyttänyt oopperan takahuoneen keltaisilla ruusuilla. Mitään viitettä siitä, kuka hän on, ei ole kukkien yhteydessä. Kun kukkapaketti löytyy Flavian kotioven luota, alkaa hän oikeasti pelätä henkensä puolesta.

Brunetti ryhtyy selvittämään asiaa. Matkanvarrella myös pari Flavian lähellä olevaa henkilöä meinataan tappaa. Vihdoin salaisen ihailijan henkilöllisyys selviää, ja tapahtuu lopullinen ratkaisu. Niin lopullinen, että Flavian ei enää tarvitse ainakaan tämän ihailijan takia olla peloissaan. Leonia olen lukenut muutaman kirjan tätä ennen, ja samalla laadulla ja tyylillä mennään, joka on siis ihan positiivinen asia.

 

Agatha Christie ”Odottamaton vieras”( WSOY 1999). Kirjan alkusivulla todetaan ”näytelmästä sovittanut Charles Osborne”. Tarina sijoittuu Etelä-Walesin maaseudulle, johon sumuisena iltana saapuu tuntematon mieshenkilö, joka on ajanut lähistöllä autollaan ojaan. Saapuessaan taloon hän löytää pyörätuolissa istuvan miehen. Hetken kuluttua hän huomaa, että pyörätuolimies on kuollut, ammuttu. Kun hän laittaa huoneeseen valot päälle, hän näkee naisen istuvan tuolissa ase kädessä. Mies luulee naisen ampuneen pyörätuolimiehen, ja lupaa auttaa naista murhan peittelyssä.

Jonkin ajan kuluttua kaikki talossa asuvat ovat hereillä ja yleisesti ihmetellään, kuka kyseisen pyörätuolimiehen olisi voinut ampua. Paikalle saadaan myös poliisit, jotka innokkaasti seuraavat tehtyjä johtolankoja. Selkein syyllinen osoittautuu syyttömäksi, koska saadaan tieto, että kyseinen epäilty on ollut jo jonkin aikaa kuolleena. Varsinaista ratkaisua poliisit eivät saa selville, se kerrotaan kyllä naiselle, joka ”oletettavasti oli ampunut uhrin”, sekä lukijalle. Ei mitään uutta auringon alla; kyllä Christie kirjoittaa osasi, sekä laatia salapoliisitarinoita.

Sitten tartuin J.M.Barrien kirjaan ”Peter Pan” ( Art House 2002). Tämän kirjan esittelyssä mainitaan, että tämä kirja on ensimmäinen kokonaan suomennettu versio Barrien kirjasta. En ole aiemmin Peter Pania lukenut, enkä mitään katkelmia siitä. Jonkin Peter Pan elokuvan olen kyllä lapsena nähnyt. Elokuvasta en tosin muista muuta kuin sen, että lapset lensivät.

Tarina kertoo siitä, että Peter Pan ilmestyy Darlingin perheen lastenhuoneeseen, opettaa nämä kolme lasta lentämään ja vie heidät Kaukamaahan (miten muistelen nimen olleen joskus Mikä-mikä-maa?). Kaukamassa on intiaaneja ja merirosvoja sekä tikittävä krokotiili, ja joukko kadonneita poikia. Darlingien Wendy tytöstä tehdään näiden kadonneiden poikien äiti ja Peter Pan itse on isä. Kaukamaassa ajantaju katoaa, ja meinaa unohtua myös lasten muistot oikeista vanhemmistaan ja kodistaan.

Monien vaiheiden ja taistelujen jälkeen Darlingin lapset päättävät, että on aika palata kotiin. Mukaan tulee myös kadonneet pojat, jotka saavat jäädä Darlingien perheen luo asumaan. Peter tulee vielä pyytämään Wendyä mukaansa, mutta Wendyn äiti kieltää tätä lähtemästä. Sen sijaan sovitaan, että Peter saa tulla joka vuosi hakemaan Wendyn tekemään taloonsa kevätsiivouksen. Jossain vaiheessa Peter ei enää tule ja Wendy kasvaa isoksi, menee naimisiin ja saa tytön. Sitten eräänä iltana Peter tulee hakemaan Wendyä, mutta huomaa, että tämä on jo iso, ja ottaa mukaansa Wendyn tyttären. Ja sitten joskus on Wendyn tyttärentyttären vuoro, koska Peter Pan ei koskaan kasva isoksi.

 

Jack Higgins ja Milja Kaunisto

Taas on tovi vierähtänyt ilman päivitystä. Toukokuu meni kyllä lähes tulkoon niin, että vaikka lueskelin kirjoja, niin yhtään en ole saanut luettua (vielä) loppuun. Aika on mennyt kaikkeen muuhun ja töissä on ollut niin kiirettä, että ei ole oikein jaksanut keskittyä iltasella lukemiseenkaan. Huhtikuun lopulla luin pari teosta, joista tässä lyhyesti.

Jack Higginsin ”Kuoleman sade” (Gummerus 2015) kertoo siitä, kuinka tsetsenialaista palkkamurhaajaa koittaa tappaa USAn entisen presidentin. Sean Dillon kumppaneineen pelastaa presidentin ja tästä alkaa monivaiheinen tapahtumaketju, jossa saadaan aikaan ruumis jos toinenkin. Tarina on taattua Higginsiä, mukaansa tempaavaa, helppo lukuista ja täynnä toimintaa. Pääsääntöhän näissä tarinoissa on se, että Dillon ja kumppanit voivat kyllä haavoittua, mutta selviävät tarinasta toiseen hengissä. Toki Dillon alkaa olla jo sen ikäinen, että kauankohan Higgins vielä mahtaa pitää häntä hengissä tai mukana tosi toimissa.

Milja Kauniston ”Luxus” (Gummerus 2016) sijoittuu Ranskaan vallankumouksen alkuun ja pahoihin julmuuksiin. Tarinassa keskitytään telottajan oppipojan Isadoren sekä kreivitär Marie-Constancen yllättävästä kohtaamisesta (Isadore on juuri auttanut mestaamaan kreivittären miehen) alkaneeseen ystävyyteen. Kestää aikansa, että kreivitär vihdoin tajuaa, että aateliset menettävät erityisasemansa, omaisuutensa ja henkensä. Kreivitär koittaa välillä palata rakkaaseen kotilinnaansa, mutta tilanne siellä on vielä pahempi, kuin Pariisissa. Kreivittären mies on pettänyt kaikki alaisensa, ystävänsä ja vaimonsa, joten kreivitärtä vihataan kotiseudullansa lähes yhtä paljon, kuin kreiviä itseään. Vaimon perintönä olleen linnankin kreivi on lahjottanut rakastajattarelleen ranskan kuningattarelle.

Aiemmin lukemani kolme Kauniston kirjaa ovat olleet kokolailla täynnä seksiä, eikä sitä ilman jäädä tässäkään. Markiisi de Sade ottaa ”siipiensä suojiin” sekä Isadoren, kreivittären että virkaheiton papin, joiden avulla hän alkaa pyörittämään paikkaa nimeltään Maison de Luxe. Ja kelpaahan se luksus myös vallankumouksen tehneillekin.

Tarina on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu matka historiaan. Jos aihe suinkin kiinnostaa, niin kannattaa ehdottomasti lukea.

Depp, Thompson ja Rönkä

Tässä viimeisimmät lukemani teokset. Nyt ollaan sitten ajan tasalla, ja ei kun uutta kirjaa lukemaan.

Brian J. Robb ”Johnny Depp – Kapinallinen” (Minerva Kustannus Oy 2007). Vaikka tässä Depp elämänkerrassa on elokuvien osuudella vahva painotus, ei kirjassa syyllistytä pelkkään elokuvien luettelemiseen, vaan valotetaan niiden taustoja laajemminkin. Käydään läpi sitä, missä päin maailmaa elokuvia on filmattu ja kauanko filmaukset kestivät. Kirjaa lukiessa tulee vahvasti tunne, että Robb on tehnyt tämän kokoamalla aineistoa erilaisista haastatteluista ja lehtijutuista. Tuskin hän on kuitenkaan Deppiä haastatellut kirjaa varten. Kirjassa on myös vastanäyttelijöiden ja kollegoiden kommentteja ja luonnehdintoja Deppistä. Meille Depp-faneille tässä on paljon tuttuja asioita, mutta oli myös (ainakin minulle) uusia asioita. Mukaansa tempaavaa luettavaa, täytyy myöntää.

Kirja alkaa alusta, eli käydään läpi Deppin lapsuus ja nuoruus. Hänhän ei koskaan haaveillut tulevansa näyttelijäksi, vaan hän haaveili rockmuusikon urasta. Näyttelijäksi hän sattumalta ajautui, ja hyvä niin. Julkisuuteen hänet toi poliisisarja 21 Jump Street, mutta Depp koki, että sarja ei ollut sitä mitä hän olisi oikeasti halunnut näytellä, joten hän teki kaikkensa, jotta pääsisi eroon sarjasta. Cry Baby oli sitten se käännekohta, jolla hän pääsi irrottautumaan sarjasta. Kirjassa tuodaan myös esille Deppin tekemiä cameo- rooleja sekä pikkurooleja, joita ei välttämättä aina muisteta mainita hänen yhteydessään. Yksi näistä pikkurooleista on rooli Mika Kaurismäen elokuvassa LA Without A Map.

Elokuvien lomassa käydään läpi Deppin huume-, viina- ja hotellihuoneen särkemisseikkailut. Kirjassa kerrotaan myös hänen seurustelukuvionsa. Kirja on ilmestynyt alun alkaen 1995, ja sitä on päivitetty sekä 2004 että 2006. Kirjan viimeisin version on siis ilmestynyt aikana, jolloin Depp oli avoliitossa Vanessa Paradisin kanssa, ja eli tasapainoista perhe-elämää. Tästä perhe-elämästä on myös pilkahduksia kirjassa. Samoin tulee selväksi se, että hän on valmis puolustamaan rakkaitaan hinnalla millä hyvänsä.

Sitten oli vuorossa Hunter S. Thompson ”Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa” (Kustannusosakeyhtiö Sammakko 2015). Täytyihän tässä yksi Thompsonin kirjakin lukea, kun tuo Depp niin miestä kehuu. Elokuvan olen nähnyt, ja elokuva oli aika ”skitso”, joten olin hiukan varauksellinen, josko pystyn tätä kirjaa edes lukemaan. Hyvin pystyin lukemaan. Teksti on sujuvaa ja tapahtumarikasta. Toki tässä läträtään huumeilla ja viinalla (joista molemmista Thompson oli tunnettu), mutta luettuna ei ole ihan niin ”skitsoa”, kuin elokuvassa. Täytyy vissiin katsoa tuo elokuva uudelleen, josko siinä sitten pysyisi paremmin kärryillä.

Hunterin alter ego toimittaja Raoul Duke lähtee asianajajansa kanssa jutuntekomatkalle Las Vegasiin Mint 400 ajoihin. Hankitaan auto ja auto täyteen viinaa ja huumeita, joiden voimin sitten ajellaan kohti määränpäätä. Määränpäässä jatketaan huumeiden ja viinan kanssa läträämistä, nähdään erilaisia hallusinaatioita ja tehdään kaikkea mahdollista järjetöntä. Asianajaja poistuu, mutta ilmoittaa jonkin ajan kuluttua uudesta haastattelu keikasta, huumeiden vastaiseen konferenssiin. Konferenssiin päädytään huumehöyryissä, ja sama meno jatkuu. Jutut eivät koskaan taitaneet kelvata toimeksiantajalle, mutta tulipahan reissattua toisten rahoilla. Tämä 1971 alun alkaen Rolling Stones -lehdessä ilmestynyt tarina, loi lopullisesti Thompsonin maineen gonzo –kirjailijana.

Tänään sain luetuksi Matti Röngän kirjan ”Eino” (Gummerus 2015). Kirja kertoo muistisairauden ensioireista kärsivästä Einosta, joka on sotaveteraani. Eino on joutunut sairaalaan, ja pojanpoika Joonas käy usein Einoa katsomassa. Joonas muuttaa Einon taloon siksi aikaa, kun Eino on sairaalassa. Talosta Joonas löytää vanhoja valokuvia, joiden avulla hän koittaa selvittää Einolta suvun historiaa. Eino on maatalon poika, joka on sodan jälkeen perustanut kuljetusfirman kotiseudulleen. Einon entinen sodanajan esimies värvää tämän heti sodan jälkeen vakoojareissulle Neuvostoliittoon, jossa Eino joutuu ammutuksi, mutta saa apua ja suojaa paikalliselta naiselta Nastilta. Nastin ja tämän pojan kanssa Einolla hurahtaa puolivuotta, ennen kuin hän pääsee palaamaan kotiinsa.

Kirjassa on tavallaan kolme eri tasoa; Joonaksen näkökulma nykyhetkestä, Einon nykyhetkessä kertoma ja Einon muistelut. Vaikka kaikkia omia asioitaan hän ei haluakaan perheensä tietävän, jotain hän silti suostuu matkanvarrella Joonakselle kertomaan. Einolla oli myös omat ongelmansa edes menneen vaimonsa kanssa, vaimo kun ei koskaan antanut miehelleen anteeksi tuota puolen vuoden reissua. Takana ovat myös konfliktit oman pojan kanssa, jotka juonsivat siitä, että poika koko ”poliittisen herätyksen” aikoinaan, ja alkoi aikakauden mukaan syyttämään isäänsä ja tämän ikäluokkaa sodasta ja sotaan lähdöstä. Toki vieläkin aikaan saadaan tarvittaessa väittelyä, mutta ei enää niin pahoja, etteikö niistä anteeksi pyytämällä selviäisi.

Olen aiemmin lukenut muutaman Röngän kirjan, joten tiesin odottaa hyvää tekstiä, ja nautinnollistahan tätä oli lukea. Suosittelen.

Muistelmia ja muuta kerrontaa

Taas on mennyt tovi, että en ole päivittänyt blogiani, vaikka kirjoja on kyllä tullut muutama luettua. Tässä siis hiukan päivitystä luetuista teoksista.

Jaana Laamanen ”Paremmat vuodet ovat edessäpäin – Helmin ja Kirstin Lotta-muistoja” (Moreeni 2010). Teos on mielenkiintoinen kokonaisuus kahden Lotan ja heidän läheistensä sotamuistoja. Kirjassa on mukana myös tiivistelmä Lotta Svärd –järjestön historiaa sekä hiukan sodan faktatietoa tarinoiden tueksi.

Teos on paikoitellen hiukan sekava, mikä aiheuttaa sen, että tarinassa on pakko palata hiukan taaksepäin, jotta oivaltaa mistä on kyse. Toki tuollainen ”sekavuus” kuuluukin muisteluiden luonteeseen; kertomukset hypähtelevät aiheesta toiseen ja yhdestä muistosta uuteen. Olisin kuitenkin kaivannut hiukan johdonmukaisempaa otetta teoksen toteuttamisessa, etenkin faktaosuuksiin. Viimekädessä kirjoittaja, henkilö, joka purkaa kertomukset paperille, on vastuussa siitä, kuinka johdonmukainen teoksesta tulee. Etenkin jälkimmäisessä Lotta-muistelussa marssitetaan esille sellainen joukko sekä ihmisiä että paikannimiä, ettei ole mikään ihme, jos lukijan ote herpaantuu.

Lukemisnautintoa omalta kohdaltani haittasi kuitenkin eniten muistelijoiden käyttämä murre. Toki puhutun murteen säilyttäminen tekstissä antaa enemmän uskottavuutta asiaan, kuin jos tekstiä on muokattu puhekieleen, mutta jos murre on lukijalle vähänkään vieras, niin lukemisesta tulee vähemmän sujuvaa.

Kaiken kaikkiaan teos on kuitenkin mielenkiintoinen lisä kaikkiin julkaistuihin sota-aiheisiin teoksiin. Itseäni ainakin kiinnostaa kaikki mahdolliset sotaan liittyvät muistelut.

 

Simo Ralli ”Raapaasuja” (Like Kustannus Oy 2014) on kokoelmateos Rallin kirjoituksista, mitkä on julkaistu Ilkassa ja Maaseudun Tulevaisuuden Kantri-liitteessä. Tämä on kolmas Rallin teos, ja kaikki ne olen nyt lukenut. Kertomukset ovat mielenkiintoisesti ryhmitelty kuukausien mukaan, ja joka kuukauden alussa on johdatus kyseiseen lukuun, missä tiivistetään luvun sisältämä aihemaailma. Kirjoitukset ovat oivaltavia, hyvin kirjoitettuja ja tavallaan pakinanomaisia.

Edellisen teoksen kohdalla kritisoin murretta, mutta tässä en. Ralli on käyttänyt pääosin puhekieltä kirjoituksissaan, mutta mukana on myös etelä-pohjanmaan murretta. Vaikka en olekaan pohjalainen, olen jostain syystä aina pitänyt etelä-pohjanmaan murteesta, ja tähän kirjaan olisin kaivannut sitä vielä lisää. Kertomukset tuovat esille elämää Etelä-Pohjanmaan maaseudulla ja vuoden kiertoa maatalouden näkökulmasta. Samalla kuitenkin kuvataan yleisemmin suomalaista yhteiskuntaa ja sivutaan hiukan koko maailmankin ongelmia. Todella miellyttävä lukukokemus, kannattaa lukea.

Seuraavaksi luin kirjan ”Tauno Palo – Käsi sydämellä” toimittanut Aino Räty-Hämäläinen (Tammi 1969). Tämän kattavan kuvauksen Tauno Palon elämästä ja urasta Räty-Hämäläinen on tehnyt yhteistyössä Palon kanssa. Kirjassa edetään Palon synnyin kulmilta Hämeenlinnan Myllymäeltä Helsinkiin teatterin ja elokuvien maailmaan. Kirja on sujuvaa luettavaa, ja koska Palo on itse ollut sitä tekemässä, myös totuuden mukainen. Toki hän itsekin kirjassa toteaa, että muistikuvat voivat pettää. Kirjassa ei vain luetella Palon teatteri- ja elokuva töitä, vaan valotetaan Palon perhe-elämää laajemminkin, niin lapsuusperheen, kuin omien perheidenkin. Teos on hyvin kirjoitettu kokonaisuus Tauno Palosta.

Sitten oli vuorossa Martti Turtolan ”Mannerheimin ristiriitainen upseeri – eversti Aladár Paasosen elämä ja toiminta” (WSOY 2012). Paasonen oli suomalaisen isän ja unkarilaisen äidin erittäin kielitaitoinen poika, joka teki näyttävän uran päämajan tiedustelupäällikkönä. Hän oli myös Mannerheimin luotettu avustaja. Paasonen oli kielitaitonsa ansiosta kosmopoliitti, joka organisoi maan rajojen ulkopuolelle asti ulottuvaa tiedustelua. Sodan jälkeen Paasonen oli mukana Stella Polaris –operaatiossa, ja Suomesta hän muutti syksyllä 1944, koskaan tänne palaamatta. Tosin hänet on haudattu Helsinkiin. Paasonen toimi yli 10 vuotta Yhdysvaltain tiedustelupalvelussa. Suomen lisäksi hän asui mm. Espanjassa, Sveitsissä ja Länsi-Saksassa, kunnes jäi eläkkeelle 1963 ja muutti asumaan Philadelphiaan. Itselleni tämä Paasonen oli ”uusi tuttavuus”, en ainakaan muista, että olisin hänen nimeensä isommin missään törmännyt. Teksti on sujuvaa ja asiallista sekä asiantuntevaa, kuten Turtolan teoksissa yleensäkin.

Sitten ”tahkosin” läpi Paulo Coelhon teokset ”Pyhiinvaellus” (Bazar 2010) ja ”Valkyriat” (Bazar 2012). Pyhiinvaellus kertoo hänen matkastaan Santiago de Compostellaan ja Valkyriat kertoo matkasta Mojaven autiomaan halki. Pyhiinvaelluksessa kuvaillaan mitä omituisempia ”riittejä”, joita tehdään uskonnon voimalla ja uskonnon nimiin. Valkyriassa puhutaan enkeleille. En oikeasti käsitä, miksi näitä Coelhon teoksia haipataan niin jumalattomasti. En itse ainakaan ole vielä saanut näistä mitään ahaa-elämyksiä, ja olen näitä muutaman lukenut aiemminkin. Teksti ei ole huonoa, mutta aiheet ovat sellaisia diipa-daapaa, että hyvä, jos ne johonkin henkilöön uppoavat. Minuun eivät todellakaan.

 

 

Neljä kirjaa

Nyt on joulut juhlittu ja vuosi vaihtunut, joten on aikaa päivittää luettujen kirjojen listaa. Jack Higginsin ”Tappava petos” (Gummerus 2012) tuli luettua jo hyvissä ajoin ennen joulua. Kirjassa seikkailee vanha kunnon Sean Dillon kumppaneineen, kuten lähes aina Higginsin tarinoissa. Joukkio jäljittää Kolmiapilaa, jonka henkilöllisyys pysyy loppu metreille salaisuutena etsijöilleen. Kolmiapila on petturi, joka järjestää erilaisia terroritekoja niin USAn kuin brittienkin joukoille. Vaikka terrori-iskut tapahtuvat pääasiassa Afganistaniassa, saadaan paljon aikaan myös Lontoossa ja Irlannissa, varsinainen loppunäytös käydään Algeriassa.

Kun ottaa huomioon, että Higgins on käyttänyt Dillonia ja kumppaneita jo usean vuosikymmenen ajan tarinoissaan, niin väistämättä tulee mieleen, kaunako sedät jaksavat heilua ja tapella. Ikää alkaa olla yhdellä jos toisellakin. Tarina vie eteenpäin ja toimii loistavasti: varmaa ja taattua Higgins laatua.

Seuraavana lukaisin Simon Critchleyn kirjan Bowie (Aula & co 2016). Kirja ei niinkään kerro David Bowiesta vaan siitä, kuinka hänen musiikkinsa vaikutti Critchelyn elämään vuodesta 1972 alkaen aina Bowien poismenoon asti. Critchley on filosofi, joka työskentelee New Yorkin New School for Social Research -yliopistossa.

Vaikka kirja ei olekaan Bowie elämänkerta, pohtii kirjoittaja omien muistojensa ja kokemustensa ohessa myös Bowien elämää ja ennen kaikkea tuotantoa. Pelkkää ylistystä kirja ei suinkaan ole, vaan kirjoittaja tuo esille myös negatiivisia kommentteja joistain kappaleista tai albumeista. Kirja vei mukanaan ja sen lukaisi (jopa tällainen hidas lukija) lähes yhdeltä istumalta. Ei huono lukukokemus.

Olen useamman vuoden ajan pyytänyt joululahjaksi uusimman Antti Tuurin teoksen ja aina sen saanut, näin tänäkin vuonna. Tangopojat (Otava 2016) vie matkalle Etelä-Pohjanmaalta niinkin eksoottiseen paikkaan, kuin Ruotsi. Sinnehän sitä Suomesta työn perässä lähdettiin 1960-luvulla. Pohjanmaalla soitteli Hurma niminen tanssiorkesteri, jonka laulajaneitonen lähti ruotsalaisen houkuttelemana tekemään laulajan uraansa Ruotsin maalle. Orkesteri Suomessa hajoaa, koska haitarinsoittaja lähtee kyseistä naista Ruotsista etsimään ja mukaan lähtee orkesterin trumpetisti. Siinä ohessa rakennetaan osia Volvoon ja tehdään Maraboun suklaata.

Hurman orkesterijohtaja saapuu myöskin töihin Ruotsiin ja alkaa suunnitella orkesterin uudelleen kokoamista. Koska sinne on mennyt jo niin paljon suomalaisia töihin, on suomalaisilla tanssiorkestereillakin kysyntää maassa. Erinäisten seikkailujen jälkeen haitaristi löytää naisensa. Soittajapojat ja solisti saavat paikat orkesterissa ja elämä hymyilee.

Erityisen positiivista kirjassa on se, että siinä ei mässäillä viinan viemillä ihmiskohtaloilla, vaan näytetään se puoli maahanmuuttajista, jossa tultiin toimeen, pärjättiin ja löydettiin paikka yhteiskunnasta. Teos on todentuntuinen kuvaus aikakaudestaan ja ilmiöistään. Suosittelen lämpimästi.

Sitten oli aika palata elämänkertojen pariin. Annika Grahnin kirja Tapani Perttu (Like 2014) on tehty yhteistyössä näyttelijän itsensä kanssa. Kuten hyvän elämänkerran kuulukin toimia, myös tässä lähdetään liikkeelle lapsuudesta ja lapsuusmuistoista. Pertun ura Suomen Teatterikoulusta valmistumisesta lähtien käydään läpi niin näytelmien, tv-sarjojen, musiikin kuin elokuvien osalta. Todennäköisesti siksi, että Perttu itse on osallistunut kirjan tekoon, ei teos ole puuduttava luettelo tehdyistä töistä, vaan mielenkiintoinen henkilökuva.

Perttu valottaa niin avioliittoaan, perhe-elämäänsä kuin harrastuksiaankin. Hän tuo avoimesti esille myös poikansa varhaisen poismenon aiheuttaman surun. Kirjassa on myös Pertun puolison, pojan, kollegoiden ja ystävien kommentteja hänestä. Lienee sanomattakin selvää, että Tapani Perttu kuuluu suosikkinäyttelijöihini, vaikkakaan en ole häntä koskaan lavalla nähnyt, kerran tosin (ohimennen) livenä nähnyt. Upea teos upeasta näyttelijästä. Kannattaa lukea.

 

 

Leo Jokela – vaatimaton sivuosien sankari

Asko Alanen; Leo Jokela – vaatimaton sivuosien sankari (Paasilinna 2016).

Leo Jokela on yksi Suomen kaikkien aikojen upeimmista näyttelijöistä. Jokelan kohtalona oli kuitenkin päätyä valkokankaalla pääsääntöisesti sivuosien esittäjäksi. Tämä johtui ilmeisesti siitä syystä, että Jokela oli 164 cm ”lyhyt”, ja pääosien sankarit ovat yleensä huomattavasti pidempiä. Näyttelijän taidot Jokelalla oli kyllä sitä luokkaa, että moni pääosiin päätynyt sankari saa hävetä hänen rinnallaan. Jokela päihitti taidoillaan monet mennen tullen.

Jokelan elämästä ei ole kirjoiteltu niin paljon, kuin esimerkiksi Rinteiden, Jurkkien tai Palojen sukuun kuuluvista näyttelijöistä. Olinkin positiivisesti yllättynyt, kun kuulin, että vihdoin on saatu hänestäkin elämänkerta. Jokela oli kotoisin Hausjärven Ryttylästä suhteellisen köyhistä oloista. Hän ei siis ollut minkään kuuluisan teatterisuvun vesa, vaan lajinsa ensimmäinen suvussaan. Opiskeluaika Helsingissä oli köyhää ja hän vietti usein öitään ystäviensä ”nurkissa” ja sai näiltä myös vanhoja vaatteita käyttöönsä.

Kirjassa käydään läpi Jokelan teatteri- ja elokuvaroolit suhteellisen tarkasti. Välillä tulee (ehkä tarkoituksetontakin) toistoa. Ajassa pompitaan edestakaisin. Olisin kaivannut hiukan kronologisempaa otetta kirjaan, mutta toisaalta ymmärrän tämän ajallisen poukkoilun. Kirjoittaja on valinnut etenemisen aihepiireittäin, joka väkisinkin aiheuttaa sen, että samaa asiaa saatetaan sivuta muutaman kerran.

Jokela kuvataan kirjassa ujoksi ja hiljaiseksi, mutta seuralliseksi mieheksi. Hänellä oli tapana kutoa taukojen aikana, oltiin sitten teatterilla tai elokuvaa tekemässä. Hänellä oli myös aina mukanaan viinipulloja, joista hän päivän mittaan naukkaili. Lieneekö syynä ollut juurikin tuo ristiriita; ujo ja hiljainen mies, mutta intohimona päästä näyttelemään niin filmille kuin elävälle yleisöllekin. Ehkä hänen täytyi saada hiukan rohkaisua, jotta hän uskaltautui heittäytymään kulloiseenkin rooliinsa. Näyttelemisen ohessa Jokela teki useampaankin elokuvaan maskeerauksen. Huolimatta tuosta jatkuvasta naukkailusta töiden ohessa, hän pystyi silti suorittamaan työnsä kunnialla. Hän ei koskaan ollut niin humalassa, etteikö olisi voinut esiintyä ja tehdä työtään. Tämän jatkuvan naukkailun valossa ei siis liene yllätys, että Jokela menehtyi maksakirroosiin.

Ainoa mitä kirjassa jäin kaipaamaan, oli syvällisempi ote hänen yksityiselämäänsä. Tai sitten hänen elämänsä oli juurikin tuota; tuhottoman paljon töiden tekoa, ja siinä ”sivussa” pari avioliittoa ja lapset. Ystäviä ja työkavereita kirjaan on haastateltu useampiakin, eikä kellään tunnu olevan mitään pahaa sanaa sanottavana hänestä. Ystävyyssuhteet olivat paljoltikin näyttelijäkollegoiden kanssa, joiden kanssa vapaa-aikaa vietettiin niin kotona, ravintoloissa kuin kesämökillä.

Olen todella iloinen ja kiitollinen, että tämä kirja on tehty. Sain luvan kanssa kurkistaa ihailemani Leo Jokelan elämään olkoonkin, että sitä vapaa-aikaa ja yksityiselämää on kirjassa aika vähän. Jokelan esittämä, Komisario Palmu –elokuvien Kokki on kiistatta yksi filmimaailman upeimmista roolisuorituksista, niitä pienempiä sivuosiakaan unohtamatta. Jokelalla oli taito eleillään ja ilmeillään varastaa huomio, vaikka hänellä ei olisi ollut puheroolia. Kirjassa tuodaan myös esille se, että aikanaan palkkioita maksettiin sen mukaan, kuinka paljon näyttelijä näkyi filmillä. Koska toimeentulo oli niukkaa, Jokela saattoi ilmestyä milloin mihinkin kohtaukseen näkyviin, jotta saisi enemmän esiintymiskorvauksia.

Suosittelen lämpimästi tätä kirjaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita Suomen filmi- ja teatterimaailman historiasta.

JHT Musta lammas

Mikko Aaltonen ”JHT- Musta lammas” (Otava 2016). Sain hankittua kyseisen kirjan jo reilu viikko sitten. Luettua se tuli viime viikolla, mutta taas on jäänyt postaus tekemättä. Täytyy myöntää, että kirja kiinnosti nimenomaan sen takia, että olen tuon kuuluisan Vain elämää ohjelman ekan kauden jälkeen alkanut fanittamaan Cheekiä. Kyseistä ohjelmaa ennen en edes tiennyt, että tällainen herra on olemassa. En edes halunnut tietää mitään Suomi–räpistä, koska olin joskus sitä kuullut, ja mielsin sen huonolla englannilla ”huudetuksi” uhoamiseksi. Englannin-, sen paremmin kuin muutakaan vieraskielistä räppiä, en vieläkään halua kuunnella. Suomi-räpistäkin uppoaa vain osa, ei missään nimessä kaikki esiintyjät eikä kappaleet.

 

Cheekin levyt useaan otteeseen kuunnelleena (pois lukien ne omakustannelevyt) olen jo suurimman osan kirjan ”paljastuksista” kuullut, toki uuttakin tuli. Samalla huomasin, että olin käsittänyt yhden oleellisen lauseen Sikaryhmä-kappaleesta väärin. Saman vaikutuksen kyseinen kertomus kirjassa teki, kuin aikoinaan kappaleen ensimmäisen kerran kuullessani – kyyneleet. Kappale kertoo Jaren ystävän itsemurhasta. Kaikki Cheekin kappaleet eivät siis ole sitä viinaa-naisia-mammonaa -linjaa, miksi ne nykyään usea mieltää. Ihan rankkaa tarinaa ja rankkoja elämänkokemuksiakin löytyy, joista osa on räpeiksi kirjoitettu jo parikymppisenä. Vaikka osasikin jo odottaa, että pojat ovat olleet koko nuoren ikänsä viinaan ja naisiin meneviä, niin hiukan yllätti se, että sitä kuppia otetaan jo hyvinkin säännöllisesti ennen keikkaa, puhumattakaan keikan jälkeisistä bileistä. Ei siis liene mikään ihme, että keikkailusta piti pitää vuoden tauko. Teki varmasti hyvää niin päälle, kunnolle kuin maksallekin. Väkivaltainen nuoruus ja ”kiihtyvyys hetkessä nollasta sataan” ovat nekin kappaleista ja haastatteluista tuttuja.

 

Kirja etenee kronologisesti ja on kirjoitettu minä-muotoon. Lukiessa tulee tunne, että Jare itse olisi kirjan kirjoittanut, vaikka varsinaisen kirjoitustyön on tehnyt Mikko Aaltonen. Ja hyvin on työnsä tehnytkin. Teksti on sujuvaa ja miellyttävää luettavaa. Aluksi ahmin kirjaa todella innolla, mutta loppua kohden täytyi jo vähän säästellä ja säännöstellä, ettei vielä pääse loppuun asti. Mielellään olisi vielä lukenut vaikka toisetkin 460 sivua.

 

Haastatteluista on tähän asti paistanut se, että Jare ihailee varauksetta edesmennyttä isäänsä. Kirjastakin löytyy tuo ihailu, mutta rivien välistä voi myös lukea, että jotain konfliktejakin isän kanssa on ollut, etenkin silloin, kun ”Heme” alkoi neuvoa Jarea musiikkiin liittyvissä asioissa. Äidistään Jare ei pahaa sanaa sano, mutta myöntää, että on useaan otteeseen koitellut äitinsä kärsivällisyyttä. Selkein esimerkki tästä on kuvaus perheterapiavastaanotolta, jonne Heme ei ole suostunut lähtemään. Vastaanotolla Jare vetää koviksen linjaa ja saa äitinsä itkemään. Kirjasta välittyy kuitenkin vahvana se tunne, että vanhemmat ovat kannustaneet ja tukeneet lapsiaan näiden valinnoissa.

 

Tällä hetkellä näyttää siltä, että Jare on muutamassa vuodessa lyönyt itsensä läpi ja saanut helpolla sen aseman, mikä hänellä nyt on. Kirjan luettuaan tietää, että ilman kovaa työtä, vahvaa itseluottamusta ja itsensä likoon laittamista tuo asema hänelle ei ole tullut. Toki Vain elämää ohjelma toi hänet hetkessä ison yleisön tietoisuuteen, mutta pohjatyö tähän oli jo aiemmin tehty. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, joka sopii paitsi meille diggareille, myös niille, jotka haluavat selvyyden siitä mikä ja kuka tämä Cheek on ja ennen kaikkea, kuka on Jare Tiihonen.

 

Työvoitto

 

Sain luettua Juhani Tammisen kirjan Aurinkokuningas (Ajatus 5.painos 2001) jo muutama viikko sitten. Tämä oli yhtä sujuvaa tekstiä, kuin edellinen lukemani Tammisen kirja Kaikki pelissä.

Jääkiekkomaailman kautta ohjeistetaan nykyisiä ja tulevia valmentajia sekä yritysjohtajia. Mies tietää mistä kirjoittaa, ja kirjoittaa vieläpä hyvin. Aikaa tämän lukemiseen ei liiemmin kulunut, pikemminkin luettuaan havahtui siihen, että joko se nyt loppui. En lähemmin käy tätä kirjaa setvimään, toteanpahan vain, että jos haluaa lukea johtamisfilosofiasta ihmisläheisesti ja sujuvasti kirjoitettua tekstiä, niin tämä kannattaa lukaista.

Mutta sitten se työvoitto. Tammisen kirjan jälkeen otin luettavakseni Eila Palmgrenin kirjan ”Lyyra soittaa kuolemaa” (Kustannus-Mäkelä Oy). Kirjan on vissiin tarkoitus olla dekkari, mutta ensimmäinen murha löytyy sivulta 53, siihen asti on käyty läpi vain pääparin muuttoa. Kaiken laisella joutavuudella on saatu täytettyä noin 180 sivua. Toinenkin murha sitten tapahtuu, mutta varsinaiset murhien ratkaisut ovat lähinnä sivulauseissa. Dekkareille tunnusomainen johtolankojen virittely ja mahdollisuus lukijan omien päätelmien tekemiseen puuttuu kirjasta kokonaan. Toki siinä muuton sivussa juodaan vanhan (?) siivoojamummun kanssa kahvia ja vaihdetaan talon juoruja. Sitten vain mätkäistään lukijan eteen kuka teki, mitä ja miksi.

En kirjan läpi kahlattuani tajua, miten tuo kirjan nimi kuvaisi kirjan sisältöä, mielestäni ei mitenkään. Kerronta on pitkäveteistä, tekopirteää ja tekonokkelaa. Toistoa on enemmän kuin laki sallii. En todellakaan, en missään nimessä, enkä kenellekään ikinä suosittele tämän tekeleen läpi käyntiä. Dekkarin kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Suututtaa hyvien kotimaisten dekkaristien puolesta, että tällainen tekele on päästetty häpäisemään heidän tonttiaan. Ihmettelen suuresti, että näin tökeröä tekstiä on saatu menemään läpi kustantajalla.

Päätin kuitenkin, että urhoollisesti kahlaan tekeleen läpi. Edes joka päivä en tähän kyennyt tarttumaan vaan välillä meni päiviä, että en lukenut sivun sivua. Enkä antanut itselleni lupaa aloittaa uutta kirjaa, ennen kuin tämä on lopussa. Välillä sitten katselin elokuvia (aika montakin itseasiassa) ja toki viikon verran on mennyt sairastellessa, joten en olisi jaksanutkaan mitään lukea. Nyt, kun tämä työsarka on lusittu, täytyy ottaa seuraavaksi tuttua ja turvallista, sellaista josta tietää, että juttu etenee ja lukemastaan nauttii.

 

Rauhan utopia

Aloitin lukemaan Gustav Hägglundin kirjaa ”Rauhan utopia” (Docendo 2014) reilu viikko sitten. Ajattelin, että tämä on nopea lukuinen teos, koska Hägglundin kirjat on aiemminkin olleet nopeasti luettavia, eikä tässä sivujakaan ollut kuin alle kaksisataa. Vaan eipä ole nopea lukuinen, ei. Teos sisältää paitsi Hägglundin pohdintoja rauhaan vaikuttavista seikoista, myös tiivistelmiä eri sotien lopputuloksiin johtaneista syistä, esim. kuinka ylivoimaiselta vaikuttanut Neuvostoliitto ei pystynytkään miehittämään Suomea talvi- ja jatkosodissa. Hän myös vertailee eri maiden asevahvuuksia ja armeijoiden ”rakennetta” (asevelvollisuus vai palkka-armeija). Ainakaan minä en pystynyt tätä yhdellä istumalla ahmimaan, kun halusin hiukan sisäistääkin asiaa.

Hägglundilla on vahva tieto asiasta, onhan hän alan ammattilainen, ja vissiin pisimpään (ainakin korkeimmalle) urallaan edennyt rauhanajan sotilas Suomessa. Täytyy muistaa, että mikään yleismaailmallinen sotahistoriikki tämä ei ole, vaikka kirjassa pohditaankin eri soita ja hiukan niiden taustoja. Itseäni viehätti suunnattomasti kirjasta paikoitellen vahvastikin, esille nousevat Hägglundin henkilökohtaiset mielipiteet, joita hän pohjustaa kokemuksensa tuomalla tiedolla. Kirjassa tuodaan esille se, että rauha ei ole itsestään selvyys, ja koko ajatus yleismaailmallisesta rauhasta on utopistinen ajatus.

Hägglundin mukaan Suomi on tällä hetkellä turvallinen maa, eikä mitään välitöntä uhkaa ole näkyvissä. Toki täytyy muistaa, että teos on julkaistu 2014, eli ennen tätä uutta ”muoti-ilmiötä”, eli Eurooppaan rynniviä ”pakolaisia”. Eurooppalaisia järkyttäneet, Ranskaa ja Belgiaa koitelleet terrori-iskut ovat nekin tapahtuneet teoksen ilmestymisen jälkeen. Kirjan yksi monista sanomista on myös se, että Nato ei ole pelastus Euroopalle eikä todellakaan Suomelle. Tätä Hägglund perustelee mm. sillä, että Nato-maat ovat sopineet, että toisen Nato-maan auttaminen ei välttämättä tarkoita aseellisen avun antamista. Yhdysvallat eivät siis ole velvoitettuja tarjoamaan aseellista apua eurooppalaisille kumppaneilleen sotatilassa etenkin, kun sen omat intressit ovat nykyisin Aasian suunnalla. Hägglund kehoittaa myös suomalaisia päättäjiä muistamaan tämän asian Nato-keskusteluissaan. Kirjasta sain myös sen näkemyksen, että vaikka Venäjää ei tällä hetkellä pidetä uhkana Suomelle, niin ei sitä kannata ärsyttääkään.

Asiapitoinen teos, jossa toki Hägglundin vahvoja mielipiteitäkin, mutta nekin perusteltuja. Suosittelen lämpimästi luettavaksi. Olen lukenut Hägglundin aiemmin ilmestyneet teokset ja pidän hänen tavastaan kirjoitta; selkeää ja johdonmukaista.

 

SLUSSEN

Sain jo viime viikolla luettua Reijo Mäen kirjan ”Slussen” (Otava 2016 ), mutta erinäisten kiireiden takia en ole ehtinyt postata siitä. Loma siis loppui, toista viikkoa jo töissä, joten ei enää ihan yhtä intensiivisesti ehdi kirjojen kanssa aikaansa viettää, kuin loma-aikana. Lomastani meni pari päivää siihen, että tein kirjahyllyyn joka vuotuisen suursiivouksen; kirjat hyllystä alas, pölyjen pyyhintä nihkeällä ja sitten takaisin hyllyyn –aakkosissa tekijän mukaan, totta kai. Mutta mennäänpä nyt siihen varsinaiseen asiaan. Slussen päättää Mäen Roivas-trilogian, ja varsin mallikkaasti. Yhtään en kyllä olisi pahastunut, vaikka näitä olisi tullut vielä lisääkin, niin mielenkiintoinen tämä herra Roivas ja hänen elämänsä kuviot ovat – selvitettäviä rikoksia unohtamatta.

Tarina lähtee liikkeelle siitä, että Tukholmassa murhataan vaaleatukkaisia naisia. Roivas saa siirron murhia tutkivaan erikoisryhmään. Samalla, kun ryhmä selvittelee murhia, Mäki kuljettaa Roivaksen mukana myös uutta orastavaa ihmissuhde kuviota. Roivas huomaa silmäilevänsä erikoisryhmään kuuluvaa naiskollegaansa hiukan turhankin usein. Lisäksi hän taistelee myös omaa demoniaan, alkoholia vastaan, ja on jo häviämässä taistelun, kun edellä mainittu naiskollega puuttuu asiaan. Rikokset selviävät ja niin käy myös Roivaksen naiskuvionkin.

Tarina on taattua Mäkeä; mukaansatempaava, koukuttava ja miellyttävä lukea. Jos ei siis vielä ole valjennut, niin olen koukussa Mäen kirjoihin. Vaikka kaikki Mäen dekkarit löytyvät hyllystäni, niin kaikkia en ole vielä malttanut lukea, niitä täytyy lukea säästellen, jotta eivät ihan kesken lopu. Näissä Roivas -kirjoissa on se selkeä ero Vares –kirjoihin, että näissä ei ole saman laisia sanaleikkejä (en parempaa ilmausta keksinyt) kuin Vareksissa. Siis sitä, että väännellään sanoja tai sananlaskuja (tms.) uuteen muotoon ja uutta merkitsemään. Toki Mäki taitaa sen lajin ihailtavan hyvin. Onhan tässäkin sitten yksi poliisimies, jonka pitää aina laukoa omasta mielestään hyvinkin oivaltavia ja hauskoja sutkautuksia. Välttämättä muu porukka ei ole asiasta yhtä innoissaan.

Kirja oli kaikin puolin lukemisen arvoinen. En voi muuta kuin suositella, jos suinkin on kiinnostunut aikamatkasta vuoden 1995 Tukholmaan ja murhien maailmaan.

Lukusavottaa

No niin. Taas on muutama kirja kahlattu läpi. Yhdessä vaiheessa tahti alkoi olla jo hyvällä mallilla, mutta sitten tuli taas pientä kotimaan reissua ja kun en muuta keksinyt, niin pari päivää humahti kirjahyllyn siivouksessa. Kaikki kirjat alas, pyyhintä nihkeällä ja aakkostus niin, että luetut ja lukemattomat tulivat hyllyyn erikseen.

Eeva Litmasen kirja ”Saa siinä monena olla” (Like 2007) oli sujuvaa ja mielenkiintoista luettavaa. Kirjassa kulki rinnakkain näytelmän harjoitus prosessi esityksiin asti ja toisena teemana muistelut lapsuudesta lähtien läpi oppi- ja työvuosien. Varsinaisena elämänkertana en teosta pitäisi, sen verran suppeasta tarinasta on kyse. Yhtään en pitäisi pahana, jos Litmanen kirjoittaisi lisää muistojaan ylös ja ihan julkaisuun asti.

Seuraavana tartuin Kira Poutasen kirjaan ”Rakkautta borealis” (WSOY 2012). Ensimmäinen tämän lajityypin, chiclitin, lukemani teos. Täytyy myöntää, että ei ole minun juttuni tämä, ei. Lukiessa tuli kyllä vahvasti sellainen tunne, että Poutanen pystyisi tekemään myös ”kaunokirjallisempaa” tekstiä. Tarina on lyhykäisyydessään seuraava; Ranskassa asuva suomalainen nainen seurustelee ranskalaisen miehen kanssa, ja ovat keskenään sopineet (?), että eivät mene koskaan naimisiin. Lomamatkalle lähdetään Lappiin keskelle kylmää pakkastalvea. Nainen koittaa saada miehen kosimaan itseään, ja mies on tahollaan (omien ja naisen sukulaisten kanssa) suunnitellut häiden viettoa ko. matkalle. Monien ”kommellusten” (lue: kohellusten) jälkeen pari saa kuin saakin toisensa. Kohtalaisen köykänen teos ja tarina.

Sitten otin työn alle Juhani Tammisen ”Kaikki pelissä”. Tässä on kyse jääkiekkolegendan lähinnä yritysmaailmaan suunnatusta esimies- ja johtamisoppaasta. Peruskauraahan nuo näkemykset olivat, siis niitä samoja, joita kaikki esimies- ja johdonoppaat ovat pullollaan, toki jääkiekkovinkkelistä ja jääkiekkotermein sekä jääkiekkoesimerkein vahvistettuna. Täytyy kyllä myöntää, että opasta oli miellyttävä ja helppo lukea. Saatan jossain vaiheessa lukea myös sen ”Aurinkokuninkaankin”, joka sekin odottelee hyllyssäni lukuvuoroaan.

Tammisen jälkeen aloin lukemaan Henning Mankellin nuortenkirjaa ”Varjot kasvavat hämärässä”. Sen verran puuduttavaa, että oli pakko ottaa aikalisä, ja tarttua helppolukuisempaan. Tätä helppolukuisempaa lajia edusti sitten Veikko Huovisen ”Kasinomies Tom” (SSKK – Otava 1991). Perintötiluksenpalallaan Helsingin kupeessa elelevän miehen naapuriin, siis samaan pihapiiriin, ilmaantuu perhe, jonka isä keinottelee jos jollakin tavalla. Rahaa on niin, että ei tiedä mihin sitä upottaisi. Mukana muuttavat uusi vaimo ja edellisestä avioliitosta lukiolaispoika. Rakennetaan niin komea pytinki, kun rahalla saa – ja sillähän saa. Kun erakkonaapuri ei suostu myymään omaa osuuttaan tontista, niin sitten laitetaan sekin torppa kuntoon. Poika on kiihkokommunisti, eletäänhän kirjassa juurikin tuota aikaa, jolloin rikkaiden perheiden ”älykkö”-kakarat hurahtivat kiihkokommunismiin. Väillä ollaan kaveria mökkinaapurin kanssa ja välillä pidetään etäisyyttä. Kommunistipoika löytää jonkin asteisen juttukumppanin mökkinaapurista, joka sitten joutuu sovittelemaan isän ja pojan välisessä konfliktia. No, aikaa kuluu jonkin verran, ja korttitalo kaatuu, pakkomyynti ja uudet omistajat. Ei paha, jos ei nyt mitään tajunnan räjäyttävää tarinaakaan.

Viimeisin tämän hetkinen savotta oli Donna Leonin ”Ansionsa mukaan” (Otava 2016). Tarinassa Venetsian kirjastossa huomataan, että harvinaisia ja korvaamattoman arvokkaita kirjoja on sekä tärvelty että varastettu. Brunetti alkaa selvittämään tapausta, ja monen junnaavan vaiheen jälkeen tapaus ratkeaa. Niin, siis ratkeaa ainakin jollain tapaa; yksi kuolee, toinen saadaan kiinni ja kolmas asiaan sekaantunut katoaa taivaan tuuliin. Paikoitellen teksti oli liiankin pikkutarkkaa ja siten myös junnaavaa. Tiivistämällä ja pääasiaan keskittymällä olisi saatu muutama kymmenen turhaa sivua pois. Toisaalta taas tuli tunne, että vaikka yksi varkaista, joka samalla oli myös murhaaja, saatiinkin kiinni, niin kirja loppui kesken, kun se yksi heppu pääsi livahtamaan karkuun.

Seuraavaksi taidan käydä Reijo Mäen kirjan kimppuun. Siitä myöhemmin lisää.

 

Väliaikatietoja

No niin, nyt on sitten pari kirjaa tullut taas luettua. Muutama päivä meni puhtaasti festareilla kierrellen ja välillä huilaten, joten viime viikonloppu meni koko lailla lukematta. Jukka Pakkasen ”Muuan Jeesus” (Like, 2003) ei ollut parasta Pakkasta, mitä olen lukenut. Tarinassa kyläkoulun opettaja alkaa seuraamaan (vai pitäisikö käyttää verbiä ”väijymään”) entistä oppilastaan, jolla on kyky parantaa sairaita ihmisiä ja eläimiä. Mikäli oikein hahmotin tarinan, niin kyse on vain erittäin taitavasta huijaamisesta. Kirjan lukemista haittasi myös se, että siinä oli paikoitellen aika pahojakin, ilmeisesti painovaiheessa tulleita virheitä; sanoja oli kirjoitettu yhteen ilman välilyöntiä, ja välillä sai tavata tosissaan, että hahmotti, mistä on kyse. Jos ei ole koskaan lukenut Jukka Pakkasta, ei kannata aloittaa tällä. Oikeesti!

Matti Röngän ”Levantin kyy”, Kärppä –sarjan päätösosa, oli taattua Rönkää. Sujuvaa kerrontaa ja tarpeeksi tapahtumia, jotta tarina säilyy mielenkiintoisena. Ainut asia, joka hämää, on Korhosen sanoilla kikkailu ja puujalkavitsit. Siitäkin huolimatta, että tällaisia Korhosia ovat kaupungit väärällään. Tämän tyyppinen sanoilla kikkailu toimii paremmin tv- ja elokuvamaailmassa, kirjoissa vähän niin ja näin. Silti en olisi toivonut Korhoselle käyvän, kuten nyt kävi. Minkähän takia tämäkin kirja on jäänyt jossain välissä vaiheeseen, eli en ole saanut aiemmin sitä luettua loppuun?

Työvoittoina pidän sitä, että sain kahlattua loppuun Juhani Salokanteleen ”Pitkä nuoruus” (WSOY, 1985) ja Jussi Kukkosen ”Tyttö palasi maailmalta” (A. Karisto Oy, 1950). Salokannel on jäänyt jo aikaa sitten vaiheeseen, en ole juuri alkua pitemmälle päässyt. Sitten kun pääsi sen kanssa vauhtiin, niin menikin jo omalla painollaan loppuun asti. Tarinassa Ilari käy läpi omaa elämäänsä ja valintojaan. Loppuvaiheessa päästään kaverin kanssa kaapinhakureissulle suvun mökille, mikä on päätetty myydä. Perillä Ilari huomaa, että kaappi ja muutama muukin huonekalu on jo lähtenyt ns. kävelemään, eli siskonsa ja veljensä ovat käyneet apajilla ennen häntä. Mukaan haalitaan kuitenkin, ihan kiusallaan, huonekaluja, joilla ei välttämättä olisi niin käyttöä uudessa asunnossa. (Itse olisin vastaavassa tilanteessa ottanut mukaani ennemminkin ne lelu- ja kouluvihkolaatikot). Samalla Ilari käy läpi mökkiin liittyviä muistojaan ja muistelee edesmenneitä vanhempiaan. Alkukankeuden jälkeen ihan käypänen lukukokemus.

Kukkosen Jussin hengentuotteeseen kyllä petyin. Tarina on tämä aikakautensa opetustarina: maatalon tyttö lähtee kotitilaltaan ompeluoppiin kaupunkiin ja lähes lankeaa kaupungin huumassa. Ompelimon johtajatar ottaa tytön malliksi muotinäytökseensä. Kaunis kun on, niin tyttö saa heti miesten päät pyörälle. Tyttö ihastuu yhteen nuorukaiseen (vallan ylioppilaaseen!) ja pariskunta alkaa tapailemaan. Naapurin poika kotikylästä näkee tytön kapakassa nuorukaisen kanssa, ja kateellisena alkaa mustamaalaamaan tytön mainetta kotikylässä. Kotikylässä tyttöä odottaa Hannes, nuori siirtolaismies, joka kesällä on tykästynyt tyttöön. No, kaupunkilaispojan todellinen luonne paljastuu tytölle, ennen kuin on liian myöhäistä, ja tyttö palaa kotitaloonsa. Tunteet Hannekseen alkavat myös palailla, ja vaikka ei ihan vielä uskalleta Hanneksen kanssa tunteistaan ääneen puhua, niin aika likellä ollaan – ainakin lammen rannalla vierekkäisillä kivillä. Moni väärinkäsitys olisi tarinassa jäänyt syntymättä, jos oltaisiin puhuttu pikkuisen enemmän. Ehkä sitten tuohon maailmanaikaan ei juuri tunteista liikoja höpötetty? Ja jos tyttö oli kapakassa iltasella kaksin nuorukaisen kanssa, niin heti sai maineen ”huono nainen”.

Sitten Eeva Litmasen kirjan pariin…

 

Luku-urakka alkoi

Nyt on sitten luku-urakka ja loma alkaneet. Perjantai-iltana sain urakoitua loppuun Gabrielle Zevinin ”Tuulisen saaren kirjakauppias” (Gummerus 2014). The 69eyesin ”Universal Monsters” soimaan repeatilla taustalle ja kirja käteen. Kirja itsessään ei ollut mikään toivoton tapaus, ei vain ole aiemmin tullut luettua sitä loppuun. Kerronta on suhteellisen sujuvaa ja tarina vei kyllä mukanaan, kun malttoi keskittyä asiaan. Nimensä mukaisesti kirja kertoo Alice Islandin kirjakaupasta ja etenkin sen kauppiaasta. Vaimonsa menettänyt kirjakauppias ajautuu yllättäen pikkutytön adoptioisäksi ja päätyy myöhemmin vihille kirjaedustajan kanssa.

Olen tässä vuosien varrella keräillyt tiettyjen kirjailijoiden teoksia. Yksi monista on niinkin eksoottinen tapaus kuin Aino Räsänen. Pikkutyttönä näin Räsäsen Helena-sarjaan tehtyjä elokuvia, ja aloin fanittamaan pääosassa esiintynyttä Jussi Jurkkaa. Elokuvat on sittemmin nähty useampaan otteeseen, kirjat sen sijaan olen lukenut vain kerran – hyllystä toki löytyvät edelleenkin. Räsäsen kirjoista puuttuu enää pari kappaletta ja yhden, kauan etsityn, löysin aiemmin tänä vuonna. Vasta kirpputorilla selvisi, että tämä ”Kohti suurta seikkailua” (Karisto 1991, 2.painos) onkin lastenkirja, mutta mitäpä sillä on väliä. Hankin kirjan yhtä kaikki, ja sen sain luettua myös perjantaina loppuun. Kirjassa jänöjussi lähtee seikkailulle syvälle metsään, lähtiessään tapaa kotikopistaan karanneen kanin, joka lyöttäytyy matkakaveriksi. Matkalla on mukana myös varis, ja yhdessä kolmikko kohtaa sekä vaaroja että uusia ystäviä. Loppu hyvin, kaikki hyvin; kani palaa kotikoppiinsa ja jänö sekä varis kotimetsäänsä. Eikä se taivallettu matkakaan tainnut niin kovin pitkä olla, vaikka jänöstä ja kanista siltä tuntuikin.

Eilinen päivä meni sitten hiukan lukien ja enemmän muuta puuhastellen. Luin vuoroon Jukka Pakkasta ja Pirkko Arhippaa. Tänään tarvoin mustikkametsässä kolmisen tuntia, ja saatuani saaliini pakastimeen, tartuin tuohon Arhippan dekkariin ”Valkealla varsalla, ruskealla ruunalla” (Mäkelä 2005). Siinä saadaan pari henkilöä hengiltä ja kyllä se tekijäkin lopulta selviää. Pedofiliasta on viitteitä lähes koko kirjan ajan ja hiukan ohjataan ajatusta kahteenkin mieheen, mutta lopputulema onkin sitten jotain ihan muuta. Hyvä dekkarihan on juurikin sellainen, että ratkaisu yllättää ainakin joltain osin lukijansa. Kerronta on taattua Arhippaa: asia etenee eikä junnaa paikoillaan.

Arhippan jälkeen tartuin jälleen tuohon Pakkasen kirjaan ja sen rinnalla luen Matti Rönkää. Niistä myöhemmin.

Kesäloma koittaa

Kesäloma on vihdoin aluillaan ja lukemattoimien kirjojen pino odottaa lukijaansa. Toki lomalla aion tehdä muutkin kuin lukea, mutta ainakin ne kymmenkunta keskeneräistä kirjaa pitäisi saada vihdoin kahlattua läpi. Ajattelin, että jos alkaisin pitämään blogia, niin tulisi pieni pakonomainen tarve tehdä jotain asian eteen. Luen hitaasti, ja vaikka kuinka koitan tietoisesti kehittää lukunopeuttani, niin eipä tunnu onnistuvan. Olen kaiken lisäksi kausilukija, eli toisinaan luen putkeen useammankin kirjan ja toisinaan menee jopa viikkoja, että en avaa kirjan kirjaa. Hyllyssä odottaa vissiin useampi sata kirjaa lukijaansa – laskemisen lopetin, kun sain saldoksi 200 ja siitä on jo jokunen vuosi aikaa. Kirpputorit, antikvariaatit ja kirjakauppojen alennusmyynnit ovat niitä kompastuskiviä. Usein tulen ovesta pihalle vähintään kymmenen uuden hankinnan kanssa. Välillä täytyy tietoisesti kiertää mokomat paikat kaukaa. Toki nyt lomalla on taas aikaa koluta läpi kyseisiä paikkoja laajemmalta alueelta ja ajan kanssa – kauhistuttaa jo etukäteen! Kuten edellä olevasta voi päätellä, niin kirjastoissa en käy. Missä välissä ehtisin lainakirjoja lukemaan, kun omiakin on lukematta? Lisäksi on tuttuja, jotka luettuaan kirjansa, lahjoittavat ne minulle. Kilttiä! Tietävät, että olen kirjafriikki. Kirjan voi omistaa ja pitää hyllyssään, vaikka ei koskaan ehtisi sitä lukea. Mutta nyt kirjojen maailmaan ja palaan asiaan, kun saan ensimmäisen kesken olevan kirjani luettua.